Koska pyörästä on tullut pelastukseni tämän ankkakävelykauden aikana, otan nyt asiakseni hieman avautua aiheesta.

Kööpenhamina: pyöräilijän paratiisi. Jos haluat päästä pisteestä A, paikkaan B, katsot vain suorimman reitin ja polkaiset sinne. Voit ajaa lähes kadulla kuin kadulla, vain pienimmillä kujilla ei ole omaa pyöräkaistaa. Kävelykadut on pyhitetty kävelijöille, siellä ei sompailla fillarin selässä. Aamuisin ja iltapäivisin saattaa olla pieniä pyöräruuhkia, mutta liikkuminen on silti sujuvampaa kuin autolla. Lisäksi kanssapyöräilijät näyttävät käsimerkein mihin ovat kääntymässä tai jos ovat pysähtymässä. Kaikki ovat myös tottuneet pyöräilijöihin, joten jopa autoilijat osaavat ottaa kaksipyöräiset huomioon. Eikä pyöräteillä kävellä (no joku turisti joskus vahingossa).

Malmö: pyöräilijälle kuin Helsinki. Malmössä pääsee liikkumaan pyörällä, kunhan tietää pyöräilyreitit. Paikasta olisi ollut mahdollista tehdä samanlainen pyöräilijän paratiisi kuin köpiksestä (sama sää, maasto littana), mutta kun ei. Tuntuu, että keskustan alueella suurin osa pyöräteistä on kivetyksellä. Siinä on kiva pomppia pyörän satulassa. Lisäksi monet keskustan pyöräreitit kulkevat enemmän tai vähemmän kävelykatuja pitkin. Ja siihen vielä kaiken huipuksi on samoille kadunpätkille tungettu autojen sisään- ja ulosajot suuriin parkkihalleihin. Siis mitä h..vettiä? Autoteillä pyöräileminen on yhtä hasardia kuin Helsingissä. Autoja ei voisi vähempää kiinnostaa pikkuinen pyöräilijä liikenteen seassa. Keittää. Niin ja sittenhän pyörätie voi loppua koska vain mihin vain ilman mitään suuntaa jatkosta.

No kaikesta huolimatta Malmössä on melko paljon pyöräilijöitä. Mutta pyöräparkkeja?! Onko niitä? Asemalla kyllä (liian vähän), mutta tarvittaisiin niitä vähän muuallekin.

Hmm. Ehkä tässä on puuttuva oljenkorsi minun ruotsinkielen petraamiseksi. Voidakseni kirjoitella uskottavasti paikallisille yleisönosastoille, on minun parannettava ruotsinkielentaitoani. Fy fan.