Olin ajatellut kirjoitella uudesta vuodesta ja siitä miten olen sitä vuosien varrella vietellyt. Mutta eilen sitten Espoon Sellossa tapahtui kauheita ja minulla paloi pinna totaalisesti.

Joojoo. Tiedän, että tämä viimeisin tragedia eroaa melkoisesti viime vuosien kouluampumisista ja asioita ei pitäisi katsoa liian mustavalkoisesti, mutta jossainhan mättää aika perusteellisesti jos täällä muualla maailmalla ei kuule Suomesta muuten kuin toinen toistaan hirveämpien väkivallantekojen tapahtumapaikkana. Aiheena siis väkivallan hyvinvointi Suomessa.  

Sofi Oksanen otti väkivallan kulttuurin esille tanskalaisen tv-kanavan haastattelussa jokunen viikko sitten, ja voi sitä kauhistuneiden reaktioiden määrää, jonka haastattelu Suomessa aiheutti. Sen sijaan, että olisi käytetty hyväksi pään avaus aiheesta joka tarvitsisi aika perusteellista läpikäyntiä, oltiin närkästyneitä tyyliin: "En minä vaan vaimoani hakkaa, mitä se goottifriikki nyt on mennyt mustamaalaamaan Suomea tuolla lailla!". Saatana. Jos asioista ei pystytä puhumaan niiden oikeilla nimillä niin miten ihmeessä tästä hyssyttelymeiningistä päästäisiin eteenpäin siihen, että joku jossain ehkä jättäisi turvaumatta väkivaltaan silloinkaan kun elämä tuntuu olevan umpikujassa.

Varmasti pitää paikkansa, että mielenterveystyöhön ei ole tarpeeksi rahoja ja nuoret voivat huonosti ja jajajajaja, mutta eiköhän ne mattimeikäläisten asenteet kumpua jostain, joka mikä on vuosien saatossa sisäänrakennettua ja hyväksi todettua. Kannattaako mennä väliin jos jotain kiusataan koulussa? Mitäs tehdä kun koulutyttöä hakataan tilaustyönä ikätovereiden katsellessa vieressä? Pitääkö kiinnittää huomiota jos naapurissa tapellaan? Vai pidetäänkö vain huolta omista asioista?

Kaikissa mahdollisissa oppilaitoksissa tulisi käsitellä aihetta ikäluokalle sopivalla tavalla. Ei mitään yhden oppitunnin kalvosulkeisia ja kymmenen kohdan "älä tee näin" -listaa, vaan kunnollista keskustelua. Miksi joku turvautuu väkivaltaan? Mihin se johtaa? Mitä vaihtoehtoja eri tilanteissa olisi? Mitä tehdä jos on itse tehnyt väkivaltaa? Miten voi puuttua tilanteeseen, jossa joku toinen on väkivallan uhrina? Samaa keskustelua voi toki käydä kotonakin, mutta kun keskustelua käydään vertaisryhmässä on se todennäköisesti mieleenpainuvampaa.

Mitenkäs sitten aikuiset, jotka ovat jo päässeet oppilaitosten ikeestä? Millä heidän asenteisiinsa päästäisiin käsiksi? Minulta loppuvat ideat tässä vaiheessa, mutta tärkeää on päästä myös heidän asenteisiinsa käsiksi, hehän kasvattavat tulevia sukupolvia. Minkäänlaista väkivaltaa ei saa katsoa läpi sormien. Nollatoleranssi. Ja tässäpä tulee kuvaan vaimojen epäkiitollinen tehtävä perheväkivallan ilmiantamisessa. Helppoa tietä ei ole, mutta sen sijaan että keskustellaan luvallisten ja luvattomien aseiden määrästä, maahanmuutosta ja väkivaltarikosten rangaistuksista, tulisi oikeasti puuttua tähän väkivallan kulttuuriin ja saada se jotenkin väännetyksi muille urille.